Pikkukilien kanaverkosta tehty häkki oli siirettävä joka päivä pari kertaa puhtaalle ruoholle. Ajan myötä sarvet kasvoi - kilien voimat myös! Ei kestänyt kanaverkko kauaa!  Sen jälkeen kilit piti laittaa koiranhäkkiin, jossa oli kolme kerrosta kaniverkkoa. Vielä siitäkin onnistui joku ponkaisemaan itsensä yli laidan! Sitä ei pystynyt siirtämään, vaan sinne kannettiin ruoka vadeissa, jotka oli hetken kuluttua nurin ja joiden päällä oli kiva kopsutella (melkein yhtä kiva kuin kuin auton katolla!)

Siirrettävät kevytrakenteiset häkit eri ikäisille kileille ovat tarpeellisia monessakin mielessä:

Vuohien hoidossa kannattaa käyttää mielikuvitusta. Ehkä olisi ollut hyvä kokeilla laidunta navetan katolla, kuten muissa maissa on nähty... Tulppaanit ym koristekasvit katosivat pian pihasta noille herkkusuille. Ei niistä tulppaaneista muutenkaan ollut iloa, kun piti aina olla ämpäri nurin niiden päällä - eikä sekään pidätellyt niitä! Vähitellen pihakukkien hoito jäi kokonaan, kasvoi mikä kasvoi - jos kasvoi. Sitäpaitsi se tuntui sivuseikalta kokonaisuuden kannalta. Iloa vuohista oli enemmän kuin surua kukkasista.

Pihlajan oksat, lehdet ja tietysti marjat olivat vuohien suurta herkkua. Niistä sai hyvin makupaloja, kun vuohi osaa taivuttaa oksat alas ja lopulta pihapihlajassa ei ollutkaan muuta kuin pieni tupsu jäljellä. Isommat puut säästyivät, mutta tuohi ja parkki niistäkin kelpasi hyvin.

Ehkä pihatto olisi ollut parempi ratkaisu, mutta meillä isot vuohet oli liekassa jokainen erikseen: koiran pannat kaulassa ja siinä kilpukka, ettei köysi kierry mutkalle. Harjateräksestä taivutimme maahan polkaistavan piikin, josta näkyi vain rengas, jossa oli köysi kiinni. Vuohet talutettiin erikseen pellolle lypsyn jälkeen niin, että eivät päässeet liian lähelle toisiaan. Aitauksessa ne olivat silloin, kun itse ei oltu valvomassa.  Ja silloin kutut löytyivätkin yleensä portailta ja mansikkamaalta...